Aamu

Kuulen temppelien kellon ja muslimien kaukaa kantautuvan rukouksen. Avaan silmäni. Majan katto näyttää tähtitaivaalta. On kylmä. Vedän peittoa päälleni, se tuoksuu pölylle ja nukutulle yölle. Makaan vielä hetken kuunnellen herääviä ääniä. Nousen ja lähden vaeltamaan kylän laidalle. Aurinko on matalalla. Kuun sirppi on kirkas ja makaa selällään taivaalla. Se ummistaa silmänsä, sanotaan. Ravo seisoo keskellä pihaa, kädet yhteen painettuina, katse kohti taivaan silmää. Ram Ram, hän rukoilee hiljaa. Vasikka juo pyhän lehmän maitoa. Koira jolkuttelee ohitse, nisät turpesina roikkuen. Jostakin majasta kuuluu lapsen itkua ja äidin tyynnyttäävää hyminää. Joku tarjoaa teetä. Kieltäydyn sillä haluan vain vaeltaa tässä viileässä aamussa. Rakastan tätä kylää. Sen tarkkaan lakaistuja pihoja jotka on muokattu lehmän lannasta ja jotka säilyttävät pitkään päivän lämmön. Kauttaaltaan koristeltuja majoja, kuin keijujen koteja. Ihmisiä jotka ovat armottomia, kastittomia aavikon lapsia. Miehiä joiden syliin lapset nukahtavat ja naisia jotka hymyttä huolehtivat kaikista.

Kylä herää. Kuulen vanhan naisen, jonka ikää kukaan ei tiennyt, kuolleen yöllä. Miehet ja jotkut naisista lähtevät saattamaan vanhusta viimeiselle matkalle. He vievät ruumiin aavikolle, sytyttävät pienen tulen vasemman jalan varpaaseen päästääkseen sielun sitä kautta vapauteen. Sitten he hautaavat ruumiin maahan, vanhan kastittomien tavan mukaan. Myöhemmin seison haudalla ja tunnen kuinka armottomasti aika vie meitä kaikkia mukanaan.