Sairaana
Kylän kaivo on tyhjä. Tuomani pullotettu vesi kestää kaksi päivää viikon siaan. On kolmas päivä. Juomme vuohesta lypsettyä maitoa ja pysyttelemme varjoissa. Iltapäivällä tulee tankkiauto ja tuo vettä. Se kimmeltää raikkaana kun sitä kaadetaan ruukkuihin. Myöhemmin kun katson vettä kuppini pohjalla, näyttää se samealta.
Oloni heikkenee. Vatsani on tyhjä, mutta ei saata ajatellakkaan syömistä. Riisin päälle sulatettu voi haiskahtaa eltaantuneelle. Minun on pakko saada suolaa, tiedän ja pakotan itseni syömään palan leipää. Mietin kuinka selviä yöstä. Käymme aavikolla tyttöjen kanssa ennen nukkumaan menoa. Kyykimme jokainen hieman toisistamme erillään. On pimeämpää kuin koskaan. Katselen taivaalle. On kuuton yö. Linnunrata tuntuu olevan käden ulottuvilla. Tuoko on se kehä johon kuulumme, meidän aurinkokuntamme, planeettamme, kylämme ja majamme. Ymmärrän etten ole koskaan näynyt mitään niin suurta niin selvästi. Ramila rikkoo hiljaisuuden ja osoittaa taivaalle. Näen tähdenlennon, sitten toisen ja kolmannen. Tuntuu kuin tähtiä sataisi päällemme. Kylmä puistatus menee lävitseni, en tiedä onko se pimeys vai nouseva kuume.
Herään yöllä lähes paniikissa. Avaan silmät mutten näe mitään. Tuntuu, että tukehdun. Kierin ulos pölyisten peitteiden alta ja kampean itseni istuulleen, yritän hahmottaa majaa ympärilläni, kaikki näyttää oudolta. Olen yksin, kuumeessa, eikä ole ketään joka ymmärtäisi puhettani. Tuntuu, että paniikki ottaa minusta ylivallan. Yritän rauhottua ja käyn jälleen makaamaan. Hengitän rauhallisesti. Hetken kuluttua Bherma tulee ja koskettaa otsaani, kävelee majan toiselle puolelle ja sytyttää suitsukkeen kotitemppelin jumalille. Sitten hän tulee istumaan taakseni ja alkaa silittämään päätäni. Alan vajota autuaaseen uneen. Bherma pyyhkii hien otsaltani ja muutaman ison pisaran silmäkulmastani. Aamulla herään aivankuin en koskaan olisi kipeä ollutkaan.
