Tulo kylään

Monsuuneja ei tullut. Maa halkeilee kun Ludian isoäidin jalkojen iho. Vesipuhvelit kylpevät kangastuksissa. Musta nahka painautuu niiden luita vasten kun ne väsyneenä vaeltavat halki suola-aavikon. Flamingot ovat liian kaukana jotta niitä näkisi. Ilma natisee kuumuudesta, pöly kirvelee silmiä. Ludian kylän rakkaus ei kaipaa kosteutta, se pulppuaa niin syvältä, ettei sitä maalliset tuulet vie mennessään.

Minä tunnen tieni kylään. Se kulkee halki upottavan, pehmeän, pölyisen maan. Ohi kuivuneen kaivon. Halki kuivien risukkojen, jossa piikit tarttuvat huiviini kuin kiusaten minua.

Kahden vuoden tauon jälkeen. Ensimmäisenä vastaan tulee pieni poika. Hänen kädet lentävät sivulle ja silmät räjähtävät riemuun kun hän tunnistaa minut. “Magi Ben, Magi Ben!” Hän huutaa joka suuntaan ilmoittaakseen kaikille että olen jälleen kylässä. Jos minulla ei olisi aiemmin ollut syytä elää, olisin löytänyt syyn tuon lapsen katseesta.

Minut siunataan kylään. Astun majaan joka on kotini. Minä tiedän mihin asettaa laukkuni ja tiedän miltä tee maistuu. Lapset ovat kasvaneet. Ramila on kaunistunut. Kumba suukottelee kolmea lasta kahden siaan. Minä olen täällä aivankuin en koskaan olisi mihinkään lähtenytkään. Minä näen kirkkaammin kuin koskaan kuinka kauniita kaikki ovat. Heidän elämä on liian rankkaa jotta heillä olisi varaa yhteenkään petokseen, ensimmäiseenkään valheelliseen katseeseen. Minä katselen Ludian naisia. He ovat kauniiksi kuluneita, armottomia ja julmia, heidän rakkaus on niin puhdasta, ettei sen tarvitse edes näkyä.