Kylähäät
Kylässä on häät. Manna ja Gora, kyläsisareni saattavat minut pihan halki. Majan edustalla naiset kymmenistä kylistä laulavat valittavalla äänellä. Laulut kertovat siitä kuika vaikeaa on lähteä omasta kylästä, sanoa hyvästit äidille ja astua uuteen elämään. Astelen halki kimmeltävin huivejen meren. Ramila kyyhöttää majan nurkassa ja nyyhkii. Kun astun majaan, ilo pilkahtaa Ramilan silmissä, sitten hän romahtaa syliini ja parkuu raastavasti. Puristamme toisiamme. Kyyneleet polttavat poskiamme. Nämä ovat häät ja Ramilan lapsuuden hautajaiset. Gora ja Manna irrottaa kaulaani puristavat kädet. Yksi sormi kerrallaan he irrottavat otteemme toisistamme. Meidän ei tarvitse koota itseämme. Me saamme romahtaa. Meidät autetaan ylös, irti repivästä tunteesta. Ulkona miehet rakentavat hääkatosta. Solmivat kankaita, virittävät valoja ja puhdistavat paikkaa pyhälle tulelle. Nuotiolla kiehuu kattilat. Veitset on terotettu. Perunat halkeavat ja sipulit kirvelevät kuorijoiden silmiä. Minä katkon päitä kiiltäviltä munakoisoilta ja heitän ne kattilaan. Chilit upotetaa sieminineen. Kaiken on maistuttava vahvalle. Tee on makeaa ja oopiumilla maustettua.
Kun ilta pimenee, sykkii valot katoksessa ja pyhä tuli sytytetään. Sulhanen istuu valtaistuimessaan. Ramila saatetaan majasta. Hän on kauttaaltaan verhottu. Huivin takaa hän näkee ensimmäisen kerran sulhasensa, valitun miehen jonka kanssa hän tulee jakamaan loppuelämänsä. Seitsemän kertaa tulen ympäri on pitkä matka. Ne ovat viimeiset askeleet kotikylässä, ensimmäiset loppuelämässä. Liitto on solmittu. Suvut ovat yhdistyneet.
Yö on pitkä. Itku muuttuu lauluksi. Hameiden peilikoristeet välkkyvät nuotion loimussa. Rannerenkaat kilisevät ja lapset nauravat. Miehet lyövät korttia majassa joka on savusta sakea. Lattialla kahisee arvottomia seteleitä. Pieni poika voittaa tuhansia ja on illan sankari. Myöhemmin hän väsyy, painaa päänsä isänsä syliin ja nukahtaa. Savu majassa laskeutuu ja sulhasen turbaanin vilkkuvalot sammuu.
Seuraava aamu nousee kirkkaana. Valo kirvelee itkeneitä silmiä. Kaikki tietävät, että on Ramilan lähdön päivä. Ilma kihisee kuumuudesta ja tuskan malttamattomasta odotuksesta. Kun on aika, Ramila tuetaan jaloilleen, kulkemaan miehensä perässä, pois kylästä. Matka pihalta kyläaukiolle on pitkä. Jokaislla askeleella tuska tiivistyy. Nyyhkytys muuttuu itkuksi. Naisten katseet vakavoituvat. Miehet romahtavat. He sulkevat Ramilan syliinsä, itkevät raastavasti, siunaavat, parkaisevat tuskansa ulos ja lopulta päästävät irti. He menettävät Ramilan, rakkaan tyttären, siskon, kylän raitilla nauraneen lapsen.
Kun Ramila on lähtenyt kylä on hiljainen. Istun nojaten majan karheaan seinään. Tunnen kuinka jokainen soluni on uupunut. En ole koskaan aiemmin kokenut olevani niin läsnä tunteissa jotka ovat niin totta. Teelasi polttaa sormiani. Mietin voinko enään ottaa tosissani valkoiseen huntuun sonnustautuneita morsiammia tai morsiammen ryöstöä suviyössä. Siemaisen teetä, se ei maistu enään niin makealle.
